Yhteisö liikuttaa nuorta ja vanhaa

 

Liikunnallisuuden puute on yksi Kainuun ajankohtaisimmista haasteista. Se näkyy niin nuorten MOVE-testituloksissa kuin vanhemmalla iällä ilmenevissä tuki- ja liikuntaelimistön sairauksissakin.

Työn ja sosiaalisen kanssakäymisen rakenne on muuttunut rajusti yhteiskunnan automatisaation ja digiloikan myötä. Aiemmin maaseudun lapset pysyivät aktiivisina auttaessaan vanhempiaan fyysisten kotitöiden parissa. Kyläkoulut olivat sen verran lähellä monen kotipaikkaa, että koulumatkakin taittui lihasvoimin. Liikunta oli automaattisesti osa arkipäiväistä elämää.

Nykyään liikunta ei enää sisälly elämään yhtä huomaamattomasti. Aktiivisuuden riittävää määrää pitää erikseen miettiä ja suunnitella, sillä koneet, tehtaat ja automaatio hoitavat ison osan entisaikojen fyysisistä töistä. Kouluihin keskustaan kuljetaan syrjäseutujen alueilta pääosin takseilla ja busseilla. Moni maaseudulla asuva työikäinen tekee töitä kotoa käsin, tai ajaa yksityisautolla kaupunkiin.

Sosiaalisia suhteitakaan ei tarvitse aina hoitaa enää kasvotusten, sillä yhteydet kavereihin ja tuttuihin löytyvät internetistä muutaman klikkauksen päästä. Lapset voivat leikkiä kavereidensa kanssa tuntikausia virtuaalimaailmoissa poistumatta edes omasta huoneestaan. Myös vanhemmille yhteydenpito ystäviin on kätevää sosiaalisen median palveluiden avustuksella. Helppojen ja nopeiden sosiaalisten yhteyksien varjopuolena on se, että ne eivät pakota terveelliseen arkiliikuntaan.

Missä välissä ehdimme siis liikkua? Ja onko liikunta enää mielekästä? Monet perheet uskovat seuraharrastamisen voimaan lasten aktiivisuuden ylläpidossa, ja usealle se toimiikin. Harrastusryhmissä on kuitenkin usein suoritus- ja edistymispaineita, monet niistä maksavat paljon ja niissä on kiinteät aikataulut, joita voi olla vaikea mahduttaa arjen pyörteisiin. Liikunta tuntuu työläältä, sillä sitä tehdään vain sen itsensä vuoksi.

Ehkä ongelma onkin, että on liian helppoa olla tekemättä mitään. Mitä jos haastaisimme itseämme, ja ottaisimme aktiivisuuden osalta askeleen digitalisaatiosta taaksepäin? Mitä jos kehittäisimme puitteita, joissa kuntalaiset voisivat tavata toisiaan kasvotusten ja jotka kannustaisivat harrastamaan yhdessä jotain, mikä tukisi niin fyysistä kuin sosiaalistakin hyvinvointia? Mitä jos kannustaisimme lapsiamme chättäilyn ja nettipelaamisen sijaan pyytämään kavereitaan ulos leikkimään?

Ihminen hakeutuu sinne, missä muut ihmiset ovat ja missä oma yhteisö on. Siksi meidän tehtävämme yksilöinä ja yhteiskuntana on kannustaa ihmisiä sellaiseen sosiaalisuuteen, mikä tukee arjen fyysistä aktiivisuutta. Olisikohan esimerkiksi kunnallisesti tai hyvinvointialueellisesti mahdollista rakentaa palveluita, joiden avulla myös matalan kynnyksen ei-tavoitteellisesta liikunnasta voitaisiin tehdä yhteisöllistä? Seuraavaksi esittelen yhden visioni:

Kainuussa voisi ehkä olla jonkinlainen liikunnallinen yhteisöllisyyskoordinaattori, joka organisoisi eri liikkujien tarpeisiin sopivia sosiaalisia ryhmiä. Aluksi asiakas voisi täyttää digitaalisen tai paperisen kyselyn, jossa kartoitettaisiin liikunnallisia ja sosiaalisia tarpeita. Kyselyssä voisi esimerkiksi kertoa, mihin ikäryhmään itse kuuluu, ja minkälaiseen liikuntaan kaipaa seuraa. Vastausten perusteella koordinaattorit voisivat järjestää tapaamisia, joissa ensin tutustuttaisiin liikuntaryhmään/kaveriin ja sitten alettaisiin itsenäisesti tai ohjatusti käymään vaikkapa lenkillä yhdessä.

Monia muunkinlaisia tapoja edistää kansanterveyttä ja fyysistä aktiivisuutta yhteisöllisyyden keinoin varmasti löytyisi. Mielestäni olisikin ensiarvoisen tärkeää keskittyä sellaisten kehittämiseen juuri nyt. Mikäli aktiivisuuden haasteisiin reagoidaan jo ongelman vielä ollessa suhteellisen uusi, voidaan kansanterveyden tulevaisuutta pitää edelleen valoisana.